Näyttelyviikonloppu

Omistajan kipsin poistoa täytyi juhlistaa jotenkin ja mikä sen parempi tapa kuin käydä kiertämässä Itä-Suomea autolla. Maanantaina sain jalan kipsistä ja torstaina hurautin työpaikan kautta kasvattajalle koiran trimmiä varten. Mitä sitä suotta kotona toipumaan.

Perjantaina oli sitten edessä siirtyminen näyttelykaupunkiin ja majoittuminen. Sain mukavan majapaikan yhdessä muiden partakoirien omistajien kanssa. Niinpä kerrostalokaksiossa oli viikonlopun aikana 5 partakoiraa ja neljä ihmistä.

Varsinainen viikonloppu koostui sitten kahdesta näyttelystä. Vaikka mietin moneen otteeseen reissun järkevyyttä, jo lauantaina selvisi, että kannatti lähteä. Tuomari tykkäsi Alvasta ja käteen jäi varaserti ja parasnarttusijoitus. Pelkästään tämän takia kannatti lähteä.

Tuomari tutkii Alvan purentaa.
Kuva: Markku Välilä

Jymy-yllätys kasvattajaluokan täytekoiralle tulikin sunnuntaina. Uusi tuomarikin piti Alvasta, vaikkei parasnarttusijoitusta ollutkaan tarjolla. Kaikki sijoittuneet olivat kuitenkin valioita ja Alva saikin avoimen luokan voittajana sertin, ensimmäisensä.

Alva esittelee liikkeitään.
Kuva Markku Välilä

Mietin ennen lähtöä, että jos tälläkään kertaa ei mitään menestystä ei tule, mietin useampaan otteeseen ennen kuin ilmoitan koiran seuraavan kerran. No jälleen kerran tämän epäröinnin jälkeen näyttelyissä tulee menestystä. Pitänee vissiin alkaa asettaa rajoja useammin.

Se pakollinen serti-poseeraus.
Kuva Markku Välilä

Tästä reissusta täytyy esittää iso kiitos kaikille apuna olleille. Kasvattajalle koiran huollosta, Mäntsälän poppoolle ruokahuollosta ja asumuksen järjestämisestä sekä koirani esittäjille näyttelypaikalla. Olisi ollut meikäläiselle todella hankala reissu ilman apuja. Kiitos.

Leikkitäti

Alva on jostain syystä aina pitänyt koiranpennuista. Aikuisten kanssa se harvemmin innostuu leikkimään, mutta leikkikaveriksi käyvät lähes kaikki alle vuoden ikäiset pennut. Sillä on uskomattoman pitkä pinna ja se käsittelee pentuja todella kauniisti. Se asettaa pennuille rajat, joista se pitää kaikella lempeydellä kiinni.

Pieni suloisuus Kille.

Eilen kaverini käytti Alvan suhtautumista hyväkseen ja kutsui meidät kylään katsomaan reilun kolmen kuukauden ikäistä ajokoirapoikaa. Alva ei montaa kehotusta kaivannut vaan lähti ilomielin sosiaalistamaan Killeä.

Hömeltäen koti leikkikaveria.

Kaverillani oli käytössä iso ja rauhallinen piha, jossa oli tilaa juosta ja mellastaa. Ja koirathan juoksivat ja mellastivat. Alkuun leikit keskittyivät juoksemiseen. Alva nautti, kun sai juosta juuri niin paljon kuin halusi ja juuri niin kovaa. Pentu ei pysynyt Alvan perässä, mutta esitteli omistajilleen ensimmäistä kertaa ajohaukkuaan. Melko pian pentu myös oppi oikomaan. Fiksu pentu.

Vauhdilla alamäkeen...

... ja ylämäkeen

Oikoreitiltä hepuliparran kantaan.

Juostessakin voi esitellä hampaita

"Apua pentu!"

Päivän jatkuessa pahimmat juoksuhalut vähenivät ja koirat keskittyivät enenevässä määrin painimaan. Koirat olivat melko samankokoiset ja tasavertaiset painikumppanit. Paini tapahtui kuitenkin Alvan luomien sääntöjen mukaan. Kun pennun leikki meni Alvan mielestä yli, se tyytyi ottamaan pari juoksuspurttia ja pentu paini taas nätisti.

Levitoiva parta hämmästyttää pentua

Isku

Välipyrähdys uinnin jälkeen.

Parran perässä korvilla lentäen.

"Hei, toi seisoo mun varpailla ja puree mua leuasta"

Koirat leikkivät keskenään hyvän tovin, vaikka ihmiset kävivät välillä kahvittelemassa ja pennulle annettiin hetki aikaa päiväunille. Alva ei paljon nukkunut, mutta kyllä sekin hetken pötkötteli ja vahti kahvin juontia. Ainakin Alva oli päivän riennoista väsynyt. Veikkaan, että pentukin nukkui hieman normaalia pidemmät päiväunet.

Kille vilkuttaa

Kesälomalla

Edellisessä viestissä mainitulta näyttelyreissulta Alva jäi muutamaksi viikoksi viettämään kesälomaa vanhempieni luokse, koska minulla oli tiedossa erittäin työntäyteisiä viikkoja. Vanhemmillani tuntuu lähes aina olevan Alvan kokoinen paikka auki, joten koiralle on usein todella helppo löytää hoitopaikka.

Tällä erää hoitoreissusta tuli kuitenkin huomattavasti pidempi kuin oli tarkoitus. Juhannuksen vietossa työpaikalla onnistuin murtamaan nilkkani ja minullekin koitti kesäloma. Onni onnettomuudessa oli, että koira oli jo hoidossa, joten ensiapureissulla ei tarvinnut huolehtia koiran tilanteesta.

Alva nauttii kesäpäivästä siskoni luona. Kuva: Hanna Ranta

Alvalla on siis käytännössä koko kesän mahdollisuus nauttia rentouttavasta omakotitaloelämästä ja ottaa osaan kaikkiin arkisiin askareisiin. Niinpä se lähti myös koiranhoitoreissulle äitini mukaan. Kuulemma oli hauska, mutta raskas reissu - hoitokoiran lisäksi samaan taloon tulivat myös muut äitini suvun koirat, joten vilinää ja vilskettä on varmasti riittänyt.

Alvan kesälomailuun on kuulunut myös mökkeilyä. Jo pennusta saakka sohvalle tuleminen on koiralta ollut kiellettyä ja on sitä edelleen. Syliin saa kuitenkin tulla ja tasaisin välein käydään rajanvetoa siitä, koska koira oikein on sylissä.

Onko se nyt sylissä? Kuva: Minna Ranta

Missikisoissa

Viime viikonloppuna oli hurja näyttelyrupeama. Lauantaina oli pääerikoisnäyttely ja sunnuntaina Kotkassa ihan tavallinen KV-näyttely. Molempiin ilmoitin Alvan lähinnä kasvattajaluokan vuoksi, mutta tuli samalla nähtyä hirmusti tuttuja ja saatua arvostelu koirasta.


Alva erikoisnäyttelyn arvostelussa. Kuva: Markku Välilä

Erikoisnäyttelyssä Alva olikin tuomarin mielestä erinomainen. Tuomari ei kuitenkaan arvostanut kasvattajaryhmää, joten siltä osalta päivä ei jatkunut. Alvan isälle esitettiin kuitenkin jälkeläisryhmä ja Alvakin valikoitui ryhmään. Ryhmä olikin rodun paras ja ainoa esitetty, joten minunkin piti jäädä koira kanssa näyttelyn loppuun saakka. Isossa kehässä jälkeläisryhmä räjäyttikin potin ja oli näyttelyn paras. Eli kannatti jälleen jäädä nauttimaan kauniista näyttelypäivästä.


Jankun jälkeläisluokka arvostelussa. Kuva: Minna Ranta

Illaksi olin kutsunut tuttavat kylään vanhemmilleni, joten iltakin meni partakoiraporukassa. Talossa oli parhaimmillaan viisi parrakasta ja muutama vieraileva rotupoikkeama. Siitä oli helppo sitten seuraavana päivänä lähteä Kotkan näyttelyyn.

Kotkassa kehässä oli parrakaita paljon vähemmän kuin edellispäivänä, mutta kummasti sitä silti saatiin päivä kulumaan. Tällä kertaa Alva oli tuomarin mielestä erittäin hyvä. Sehän riitti kasvattajaryhmän kasaamiseen, joten sellainenkin esitettiin. Ryhmä saikin kunniapalkinnon ja jälleen päivä venyi isoihin kehiin saakka.

Eipä's kasvattajaryhmä sunnuntaina Kotkassa. Kuva: Marjaana Niemelä

Ikävästi isojen kehien alkaessa alkoi myös vesisade, mutta siitä lannistumatta ryhmä esitettiin ja arvostellut tuomari ilmiselvästi arvosti ryhmäämme. Hän valitsi ryhmän kuuden parhaan joukkoon. Siitäkin päästiin iloitsemaan päivän mittaan, vaikka tällä kerää isossa kehässä ei menestystä tullutkaan. Oltiin kuitenkin jälleen esillä.

Ilon hetkiä treenissä

Erinäisistä syistä tokotreenit ovat viimeaikoina olleet hyvinkin satunnaista herkkua. Lumien sulettua kuitenkin päätin aktivoitua ja ottaa käyttöön jo Alvan pentuaikana aloitetun käytännön, että ruokakuppi pitää ansaita. Vieläkään en ole sallinut ruokakupille ryntäämistä ja koiran on tarvinnut ainakin pyytää katseella lupa ennen kuin saa syödä. Nyt olen vaan vaatinut hieman vaativampia suorituksia.

Meillä on ollut jo melko pitkään ongelmia seuraamisessa. Alva kyllä tekee teknisesti hyvää työtä, mutta täysin innottomasti. Eilenkin ajattelin ottaa ruututreeniä ruokakupilla. Kuulin kuitenkin ovesta ulos mennessäni, että joku elukka vilahti karkuun. En arvannut laskea Alvaa täysin vapaasti koheltamaan, joten päätin viedä sen seuraamalla ruudun lähetyspaikalle.

Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat melko pian, kun totesin koiran seuraavan juuri siinä mielentilassa, jota on viime aikoina lähinnä muisteltu. Teknisesti seuraamisessa oli taatusti paljon toivomisen varaa, mutta kaikki se into ja intensiteetti, mitä Alva esitti, korvasi moneen kertaan tekniikkavirheet. Pakkohan koira oli hyvästä työskentelystä palkata.

Näytelmissä

Alvaa ottaessani taisin luvata kasvattajalle vieväni sen muutaman kerran viralliseen näyttelyyn. Alva on käynyt kehässä vähän useammin, muttei se missään nimessä ole mikään näyttelytähti. Tänä keväänä meillä on ollut todellinen näyttelyputki; alkuun kierrettiin lähiseudun ryhmänäyttelyitä vaihtelevalla menestyksellä. Nyt on siirrytty varovaisesti isompiin ympyröihin.

Sunnuntaina oli vuorossa Kuopion kansainvälinen koiranäyttely, johon ilmoitin Alvan lähinnä sen takia, että kasvattaja saa sinne kasvattajaryhmän. Tällä erää ryhmään osallistujat oli vara valita viidestä koirasta. Kasvattaja teki valinnan käytännössä kahden avoimen luokan nartun välillä. Tällä kertaa valinta kohdistui Alvaan yksilöarvostelun perusteella. 

Alva laatuarvostelussa

Tuomarin mielestä Alva oli erittäin hyvä rotunsa edustaja. Paljon oli kehuttavaa, mutta myös koiran virheet löytyivät. Arvostelussa erikseen kiitettiin käytöstä. En tiedä, miksi monet tuomarit haluavat sen mainita, koska minusta tuon käytöksessä olisi aina toivomisen varaa.

Kasvattajaryhmä puolestaan oli ainoa esitetty snautseriryhmä ja se saikin tuomarilta kunniapalkinnon, mikä tarkoitti isoihin kehiin jäämistä. Helteisenä päivänä mietittiin muutamaan otteeseen, onko koko päivän odottamisessa mitään järkeä, mutta päätettiin kuitenkin viedä snautserit esille.

Eipä's-kasvattajaryhmä arvostelussa.
Vasemmalta Sulo (E. Gicailla), Elli (E. Ehdotella), Alva, Nyyti (E. Eukotella).

Esiarvostelussa tuomari kävi kokeilemassa Alvan turkkia, mutta muuten sivuutti ryhmämme melko nopeasti. Varsinaisessa kehässä toimintamme tuntui olevan melkoista sähläämistä, mutta joko sen vuoksi tai siitä huolimatta tuomari valitsi ryhmän kuuden parhaan joukkoon. Yllätys oli vielä suurempi, kun tuomari valitsi ryhmämme koko näyttelyn kolmanneksi parhaaksi.

Iltapainit

Viikon puolivälissä oli kaunis päivä ja päätin lähteä lähialueen ainoaan koirapuistoon hieman juoksuttamaan Alvaa. Seuraksi sain työkaverin koiransa kanssa. Tytöt tapasivat nyt toista kertaa ja molemmat ovat tulleet alusta saakka hyvin juttuun. Melko harvoin Alva enää innostuu leikkiin muiden kuin snautsereiden kanssa, mutta Oonan kanssa yhteinen sävel löytyi heti.

En ymmärrä, miten parta pysyy selvillä jaloistaan, mutta harvemmin se niihin sekoaa.

"Hei me huudetaan!

Painiminen ja etenkin hammaspaini ovat Alvan parasta leikkimisessä. Harvemmin vaan löytyy leikkikaveria, joka moisen ymmärtää. Oonankaan kanssa ei painita ihan täysillä vaan äänitehosteita ei juuri kuule. Snautsereiden ja terrierien kanssa painiessa ääni voi pelästyttää herkemmän. Eivät ne tappele, vaikka siltä usein kuulostaakin. 

 

 

Selätys.

 

 

 

 

Oona syö Alvan.

Kerrankin sää suosi valokuvaamista ja tarttui Oonasta kennolle muutama hyvä kuva. Jostain syystä toisten koirista saan useammin hyviä kuvia kuin tuosta omastani. Tai sitten oman kanssa vaatimustaso on korkeammalla.

Jotenkin minulle vaan tulee mieleen Peppi Pitkätossu

Otetaan uudestaan lähitulevaisuudessa.